Jos en ollut vielä julkisesti ilmaissut onneani päästessäni mukaan Next Level – valmennusryhmään, niin nyt sen teen. Yli 90 hakijan joukosta mukaan pääsy ei ollut läpihuutojuttu, ja voi miten paljon vaikeampaa tekeminen olisikaan ilman näitä oppeja joita täältä valmennuksesta saan. Olen siis onnellinen että ollaan Kivan kanssa mukana. Yritän vähän avata ajatuksia millä tavalla treenaaminen tuolla ryhmässä muuttaa omaa näkemystäni ohjaamiseen, treenaamiseen ja kouluttamiseen ylipäätään.
Ihan alkuun on tietty mainittava, että saan tuolta niin
valmiiksi mietityt ja pureskellut ohjeet ja tavat suorittaa esim. tietyt
ohjaustekniikat, että ne menee ihan oikeasti ajatukseen. Kun jokin tietty asia
on jo kouluttajien toimesta niin monelta kantilta mietitty, ei ohjeeksi ikinä
saa että ”se nyt vaan menee näin tämä asia”, vaan jokaiseen seikkaan on
perustelu ja vastaus miksi se menee.
Toinen asia on tyyli, jolla kouluttajat leirillä valmentavat meitä.
Moni on jo voinut kuullut eron esim. suomalaisten ja amerikkalaisten
treenausmaailmasta, jossa amerikkalaisista kaikki on hienoa ja aina vaan
onnistutaan ja ajatellaan positiivisesti. Tässä olisi oppimisen paikka, kun me
täällä ehkä hieman liikaa keskitytään virheisiin ja niiden välttämiseen –
silloin päähän jää ajatus vain niistä virheistä, eikä oikein uskalleta tehdä,
kun niitä pelätään niin kovin paljon.
Noh – suinkaan ei tarvitse muuttua suoralta kädeltä väkisin
tekonaurua joka kohdassa vääntäväksi ilopilleriksi, jos se ei luonnostaan ole
helppoa, mutta pieniä asioita voi koittaa. Joka treenin jälkeen voi miettiä
viimeiseksi kaikki ne onnistuneet jutut, niin silloin ne on ne, jotka treenistä
jää mieleen. Ehkä se ajatusmaailma alkaa siitä pikkuhiljaa muuttua. Voi pojat
että se oli vaikeaa ekan treenin jälkeen kertoa ääneen koko ryhmälle omasta
suorituksestaan kolme, siis kolme,
hienosti mennyttä juttua. Kyllä se vaan on vaikeaa itseänsä kehua ilman
minkäänlaista vähättelyä.
Yksi asia, jonka tajusin vasta kotona leirin videoita
katsoessani, oli kouluttajien suhtautuminen koirakoiden virheisiin. Ne oikeastaan
jätettiin huomioimatta eikä alettu näyttämään ja sanomaan ”ei näin”, ”ei noin
voi tehdä” tai ” teet ihan väärin”. Ei näytetty että menit tässä väärin ja
ohjasit tuohonsuuntaan väärin VAAN – yhdessä käytiin läpi onnistuneen
ohjastekniikan avainkohdat niin että ne piti itse todeta ja yritettiin
uudestaan. That’s it. Näinhän omaan päähän jää ajatus siitä miten kuuluu tehdä
– eikä siitä miten ei kuulu tehdä.
Pieni asia, mutta jostain syystä huomasin vasta jälkikäteen sen maailman
nerokkaimmaksi keinoksi saada uskaltamaan ja olemaan pelkäämättä niitä
virheitä. Kaikki keskittyminen ja ajatukset siirtyy siihen mitä täytyy tehdä että
onnistuu.
Kun ihminen tekee juuri niin kuin se ajattelee. Tätä
ajatusmaailmaa aioin toteuttaa myös omassa koulutus- ja treenimaailmassani
jatkossa. Nyt kun nimittäin muistelen leiriä taaksepäin - en muista kovin montaa virheellistä asiaa
(vaikka niitäkin taisi videoita katsoessa olla, kröhöm "niisto"), vaan ainoastaan asioita joita pitää tehdä jotta
onnistuu. Ajatelkaapa tätä - Nerokasta!
Videolla on koostetta viikonlopun neljästä eri treenistä.
Teemana oli ohjaustekniikat. Näin me Kivan kanssa mentiin ja voi että meillä
oli siistiä. Ainiin ja se tokovideokin oli suunnitelmissa, no seuraavaksi lupaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti